Hittade följande uttalande angående suomi-kp;ns träffsäkerhet. Har översatt det som är märkt med fet stil: "Träffsäker var den för att vara ett vapen av den typen. Med ny pipa satt träffarna inom en 10cm ring på hundra meters avstånd. Om man visste hur"
Citatet är hämtat härifrån: http://www.joensuu.fi/mekri/sotahistoria/tstvalineet.htm
"Näin kertoilivat konepistoolimiehet vuosilta 1939 - 1944
Se Tikkakosken konepistooli oli kyllä hyvä peli. Se rumpulipas oli paras, ei ollut aina tyhjä, kun piti ampua. Sen kanssa pysyi paremmin hengissä. Sitä sanottiin 70 panoksen lippaaksi, vaikka kyllä niihin kaikkiin meni vähintään 71 ja 72 panosta, joihinkin 73. Täyteen se aina pantiin. Toinen oli tämä 50 panoksen tankolipas, se teki häiriöitä, ei nousseet panokset. Piti välillä kääntää asetta alaspäin ja läimäytellä kämmenellä lippaan pohjaan. Siinä oli pitkästi ylöspäin kapenevat sivut, joutuvat panokset ahtaalle, ei jaksanut jousi työntää. Ei niitä paljoa ollut, ei niihin ollut luottamista.
Se Suomi-kp oli valmiiksi tehty ase. Ei siitä korjaamista löytynyt, ei mitään. Tietysti se piti huoltaa ja pitää kunnossa, kyllä siihen sai luottaa. Tarkka se oli, semmoiseksi pyssyksi, kun oli uusi piippu niin kymmenen sentin renkaaseen sadalta metriltä sai ampua, kun osasi konstin. Kestotulella se oli hyvä ampua. Varmasti tuli luokoa, mutta sekin piti osata. Kaikki ei oppineet, toisilta se kävi luonnostaan. Ei siinä häiriöitä ollut, kyllä se oli vähän. Tietysti sen kanssa piti osata pelata, ei mitkään vehkeet toimi, jos niitä älyttömästi käsittelee. Ei yhtään öljyä lukossa, ei kesällä, ei talvella. Se oli tärkeintä. Joskus jäi luoti piippuun, silloin tuli painetta taakse sen verran, että hylsyn mukana lensi metsään ulosvetäjä. Se ei haitannut, kun kallisti hylsyaukkoa vähän alaspäin niin hylsyt tuli ulos kyllä. Piippu piti tietysti vaihtaa. Ei niitä usein sattunut, ei kaikille varmaan koko sodan aikana.
Jatkosodan aikana ilmestyi uusien konepistoolin piipun (vaipan) suulle suujarru. Se oli huono juttu. Pyssy piteni (55 mm) ja kai se jotain painoi (185 g). Suujarru keräsi lunta ja hiekkaa, eikä se ampumista parantanut, se oli muutenkin hyvä. Ei sitä ainakaan konepistoolimiehet pyytäneet. (Suujarrulla konepistoolit varustettiin Päämajan taisteluvälineosaston määräyksestä).
On niitä kuulunut puheita, ettei konepistoolin luodeilla ole tehoa. On löytäneet konepistoolin luoteja kaatuneiden toppatakkien ja manttelien vuorien välistä. Kyllä niitä luoteja sodassa löytyy vaikka mistä, lumen ja puiden läpi tulleita ja kimmokkeita. Ei sellainen luoti joka menee helposti puuhun 6 - 7 tuumaa, pysähdy toppatakin etu- eikä vielä takakappaleeseenkaan, vaikka niiden välissä olisi vielä sotilaspersoona. Ei ainakaan alta kahdensadan metrin."